maanantai, 5. tammikuu 2015

Vuodet vierii...

Pääsin pitkästä aikaa kirjautumaan tänne, joten pakkohan jonkinlainen puumerkki oli jättää. Jos vanhoja lukijoita (ja uusiakin toki) löytyy niin olisi kiva jos jättäisitte myös merkkiä niin tietäisin käynnistä :)

Vuosien aikana on paljon tapahtunut. Isoin ehkä on se että nykyään yksi kutsumanimistäni on "äiti".

Kommentoi Lähettänyt: siiveton - 5.1.2015 klo 04.25

maanantai, 14. huhtikuu 2008

Ei otsikkoa

Todella pitkästä aikaa taas täälä. Ei tuntunut enää hyvältä kirjoittaa tätä. Katson myöhemmin mitä tästä eteen päin. Tuntemattomalla kiitos "voi vittu" kommentista, ajastuksella ja tahattomasti ne kuvat oli tänne tullut, ei tarkoituksella. Joskus jos löydän netistä jtn "kivaa" mitä voisin myöhemmin käyttää täällä, pistän sen tänne talteen siten että teen tälläisen kirjoituksen ja julkaisuajankohdan pistän monen kuukauden päähän. Nyt kun en ole täällä käynyt enkä poistanu/muuttanu julkaisaikaa niin ne tuli näkyviin. Että näin.
1 Lähettänyt: siiveton - 14.4.2008 klo 22.11
Tunnisteet:

sunnuntai, 19. elokuu 2007

Koulu

Ihme kyllä koulu ei jännitä eikä mitään. Ei ole sellasta fiilistä kuin mitä luulisi olevan. Aika rauhallinen ja vähän mitäänsanomaton olotila. Toisaalta kuitenkin mahassa kuplii. Eniten kuitenkin "vain" siksi että mietin että miten jaksan. Tiedän että tulevat päivät, viikot, kuukaudet tulee olemaan rankkoja tai ainakin rankohkoja.

Kouluun meneminen tuntuu ihan ok. Mutta sielä oleminen epäilyttää. Että miten selviän sielä. Ja miten jaksan matkat. Miten jaksan...
Kommentoi Lähettänyt: siiveton - 19.8.2007 klo 22.02
Tunnisteet:

sunnuntai, 3. kesäkuu 2007

Itku

Mua itkettää. Elämäni tyhjyys. Kaikki.

Yksin.
1 Lähettänyt: siiveton - 3.6.2007 klo 16.27
Tunnisteet:

maanantai, 21. toukokuu 2007

Sumuinen verho

Miksi iltaisin aina päälle lankeaa sumuinen verho?

Kolme iltaa jo ollut paha olla. Tai ei sillä tavalla paha olla kuin joskus on ollut. Mutta sellainen tyhjyys...
Tänään tuntuu todella yksinäiseltä. Eilen itketti ja mietin etten oikein jaksaisi tätä elämää enää. En jaksa tätä olotilaa. Oli tunne että haluaisi pois täältä.
Tarkemmin miettien, en kuitenkaan vielä halua täältä lopullisesti lähteä. Se on vain niin sekavaa. Toisaalta haluaa pois ja toisaalta taasen ei. Paljon on vielä kokematta. Ja paljon on vielä hetkiä läheisten kanssa. Mutta mä en jaksa tätä omaa elämää. Tuntuu että elän muiden elämiä. Seuraan viereltä. Ilman että mulla olisi sitä omaa. En mä tiedä onko munsta mihinkään sellaiseen "tavalliseen".
Hanki koulutus, mene töihin, tapaa miehiä, mene naimisiin ja saa lapsia.
Kaava mikä on aika mahdoton mun kohdalla.
Mua itkettää. En jaksaisi enää tätä kaikkea yksin.
Mutta kuka mua ymmärtäisi. Tai kuka munt haluaisi? Pelkkää hyväksikäyttöä ja henkistä alistamista. Enkö kelpaa mihinkään muuhun? Sänkyyn kelpaan kun ei muualta saa.
Miten kukaan voisi ymmärtää mua tälläsenä kun olen? Sellaset miehet joista pidän, ei katsokaan munhun päin. Enkä edes vaadi paljoa.

Toistan taas itseäni. Mutta nuorempana en todellakaan olisi voinut kuvitellakaan että olisin tämän ikäisenä tässä jamassa. Niin monta vuotta on ollut jo kaikkea p***aa!
Mä en kelpaa edes itselleni. En kelpaa...
Aina yrittää laittaa asioitaan järjestykseen. Ja aina ne voimat ehtyvät jossain vaiheessa.
Miksi yhdelle ihmisille annetaan niin paljon kaikkea kannettavaa? Miksi sitä painoa tuntuu aina vain tulevan lisään? Olen yrittänyt. Ottaa ja saada siitä kuuluisasta tavallisesta elämästä kiinni. Mutta miten se on mahdollista kun mun ei anneta tehdä niin? Vedotaan vaikka mihin asioihin. En kelpaa en.
Lyödään maahan.
Kuinka kauan sitä vielä jaksaa yrittää? Todistaa itselleen ja muille että kelpaa? Kun ei anneta edes yrittää!
Yhteiskunta ei anna mahdollisuutta nousta jaloilleen...

Ehkä alitajunen pelko yhteishausta eli tulevaisuudesta vaikuttaa nyt näihin sekaviin kirjoituksiin ja ajatuksiin.
Viime vuonna jo yritin. Ja kovasti yritinkin. Oli vaikka mitä suunnitelmia. Mutta sitten taas tipahdin. Masennuin ja ahdistuin. Olin taas jäänyt tyhjän päälle.
Jotenkin siitä nousin. Tein asioita mitkä oli mulle isoja juttuja. Mutta muille pieniä ja sain niistä tietenkin arvostelua osakseni. Koska en ollut tarpeeksi "hyvä".
Nyt olen muutaman kuukauden ollut jaloillani. Voinut ihan ok. Piristynyt olen selvästi ja olen ollut iloisempi.
Mutta mä en tiedä mitä tapahtuu jos kaadun taas. Mä en tiedä kuinka monta kertaa jaksan vielä koota itseni. Ja vain sen takia että rikkoutuisin uudelleen. Mä en tiedä. En jaksa sitä enää!
4 Lähettänyt: siiveton - 21.5.2007 klo 22.07
Tunnisteet: