Sama aihepiiri tuntuu jatkuvan. Syömishäiriö, niin oma kuin ihan yleisestikin, on pyörinyt nyt mielessä. Tänään lehdistä on saanut lukea anoreksian uudesta uhrista, 21-vuotiaasta mallista. Ilta-Sanomien kirjoitus löytyy myös sivultani Serious.
Ymmärrän toki, että lehdissä ei haluta eikä viitsitä näyttää niitä pahimpia kuvia. On kivempi näyttää niitä kuvia kun Ana oli vielä terveemmän näköinen. Mutta ikuisena vastavirrankiiskinä haluan myös osoittaa, ettei se sairaus ole kaunista ja että on todella vakavasta asiasta kyse. Seuraavan linkin saa jokainen omalla vastuullaan katsoa, on siinä pieni ero verrattuna lehdissä näkyviin kuviin. Linkki.

Kyllä tuollainen tapaus saa taas kaikenlaista miettimään, ja päässä pyörii väkisinkin ajatuksia...
Olen vasta myöhemmin tajunnut sen miten huonossa kunnossa olen itse ollut yhdessä vaiheessa. Siinä on alkanut olla jo henki vaarassa. En voi sanoa sitä 100% prosentin varmuudella koska en omista kristallipalloa mistä tietäisin mitä olisi tapahtunut jos asiat olisi eri tavalla ollut ja mennyt, mutta voin sanoa että ainakin uskon että siskoni on pelastanut henkeni.
Muistan tunteen ja ajatuksen kun siskoni koitti väkisin saada mua syömään. Ajattelin että miten se voi tehdä mulle noin! Pidin sitä niin pahana asiana enkä ollenkaan ymmärtänyt että miksi. Koin syömisen silloin niin pahana asiana.
Olin silloin noin 10v, siskollani oli ikää noin 15v.

Kaikenlaista liittyy lapsuuteeni, ja nuoruuteenikin. Joistakin asioista olen katkera. Kuitenkin ehkä pahimpia asioita on sellasia kun ymmärrän ettei ollu tavallaan kenenkään vika. Sellaset joihin liittyi niin paljon asioita mille ei kukaan voinut mitään. Ne on pahimpia siksi, koska tunteet mitä ne edelleen tuottaa, niille ei ole kohdetta. En voi syyttää niistä ketään. Tarttisin sen kohteen, mihin purata kaikki vihani ja katkeruuteni Mutta sellaista ei ole!
Se on turhauttavaa. Tuntuu kuin olisin noiden tunteiden kahleissa, koska en voi purata niitä mihinkään!

Eilen sain taas aikaiseksi tehdä jotain työharjoittelun eteen. Siitä tuli hyvä mieli että vihdoin se asia meni taas askeleen eteen päin, mutta kuitenkin ärsytti ja turhautti se miten kauan se oli vienyt aikaa. Viikon!
Olen ollu niin perhanan saamaton! Miten se voikin olla niin vaikeeta. Ihan oikeasti?! En ymmärrä en. Huoh.
Eilen sain myös postia koulusta. Tuli hyvä mieli kun näin kirjeen ja tajusin että munt muistetaan eikä olla unohdettu. Meni kyllä hetki aikaa ennen kuin kirjeen avoin, koska tunsin jotenkin syyllisyyttä siitä etten ollut ollu koulussa. Mutta kuoren sisältö piristi ja paransi mielialaa kyllä. Täytyy laittaa kouluun postia joku päivä menemään. On sellanen olo että kerrankin joku tukee mua, eikä unohda tai anna periksi. Itse ainakin pidän isona juttuna että koulusta tuolla tavoin osoitetaan että välitetään. ^^