Mun pitäis nyt tehdä jotain ihan muuta kuin istua ja kirjoitella tässä. Tekemistä olisi ihan yllin kyllin, ja sellasia mitä tänään piti tehdä jää ihan auttamatta tekemättä. Kello rientää ja päivä tuntuu lyhyeltä herättyäni vasta klo 13 aikoihin.

Eilen illalla tuli lievä panic. Olin koiran kanssa iltalenkillä, menin hitusen pidemmälle kuin mitä olen täsä mennyt ja takaisin kotiin päin tullessa sitten alkoi ahdistaa ja nopeasti se oli jo lievää panikointia. Mä vihaan sitä tunnetta. Kun alkaa ahdistaa. Sit tulee mieleen entiset panikoinnit ja lopun tietääkin. Ei saisi ajatella niitä asioita. Pahinta on se pelko panikoinnista! Pelkää että tulee paniikki ja tottakai se sitten tuleekin. Oikea noidankehä.
Jättää huonon mielen ja rapistaa itseluottamusta kun panikoi reissuillaan. Mieleen jää vain se että viimeksi ulkona ollessa se iski.
Taustalla pientä valonkajoa onneksi tuo se että selviydyin päivällä hyvin siitä työharjoittelupaikkaan tutustumisesta. Vaikka ahdistikin ja pieni panic matkalla ehti tulla, niin kokonaisuudessaan sujui hyvin. Ja kotimatka yli odotusten! :)
Illalla oli (henkisesti) rankka päivä takana ja muutenkin väsytti kun oli aiemmin herännyt kuin taas on tottunut. Väsyneenä olen herkempi panikoinnille kuin muuten. Se vähän lievittää sitä alakuloa jne. mitä illan tapahtuma tuo.

Näin jo toisen kerran sellaista unta missä on sukulaiseni perhe. Ja yksi mies. Ekassa unessa oli jotain joulun tapaista, ja muistan tunteen ettei tämä ole samaa kun se mies ei ole täällä. Ja muistan kun sanoin siinä ääneen muille sen että tuntuu että jotain puuttuu.
Viime yön unessa oli se mies mun lähellä. Istuttiin lattialla oviaukon lähellä sukulaiseni perheen kodissa. tunsin hyvää oloa kun mies istui mun lähellä, ja josain vaiheessa koskikin mua. Muistan vieläkin miten hyvältä se tuntui. Kun mies poistui siitä, niin jäljelle jäi todella tyhjä olo.
Ja loppu unesta olikin painajaisen tapaista.

Kummaa että tuo mies on tullut uniini. Ehkä se vaivaa mua alitajuisesti, vaikken olekaan sitä nyt pahemmin ajatellut. Se on nyt mun tavoittamattomissa, ensin äänettömästi loukattuaan mua. Nielin palan kurkustani ja sysäsin ajatukset ja tunteet taka-alalle päästämättä niitä esiin. Kyllä se taitaa olla niin, että ne tunteet pitäisi käsitellä. Muuten ne myöhemmin alkaa kummittelemaan. Mut mä en ole ikinä ollut hyvä siinä. Koitan vain olla se vahva joka kestää kaikki iskut. En anna tilaa tunteille.
Nyt mietin että onkohan mun siksi vaikea päästää ihmisiä kauhean lähelle itseäni kun pelkään niin sitä satuttamista?! En tiedä.
On sellanen olo etten voisi nyt päästää ketään lähelleni. En voisi luottaa 100% että toinen on tosissaan. rakkaussuhteesta puhun nyt. Pettymyksiä on. Tuntuu että mua ei ole koskaan käytetty kuin hyväkseen. Enkä halua sitä enää.