Ennen seistiin seinien vierustoilla ja odotettiin että se prinssi vihdoin hakisi tanssimaan -tai jäätiin seinäruusuiksi.
Nykyisin on vähän sama asia. Suomi24 Treffeissä on "rivissä" kuvilla varustettuja profiileja jotka odottaa ottajaansa.
Myös itse olen ollut siellä, ilman kuvaa kylläkin. Käteen on jäänyt kaveri jonka kanssa satunnaisesti tekstailen. Muut yhteydet (sähköpostit) on ajan kanssa loppuneet. Ehkä oman liian vähäisen aktiivisuudenkin takia.
Ehkä olisin saanu paikasta enemmän irti jos olisin ollu enemmän tosissani. En ole edes ihan varma mitä sieltä loppujen lopuksi hain. Kokeilunhalua ja uteliaisuutta.
Se on toisaalta helpompaa tutustua netin kautta. Silloin pääsee jotenkin syvemmälle ihmistä. Mutta se onkin sitten eri asia että onko se kuva sitten kuinka oikeanlainen minkä on toisesta kehitellyt keskustelujen ja jopa kuvien perusteella. Omasta mielestäni olisi aika vaikea tilanne nähdä toinen irl sen jälkeen kun ensin jutellut netissä jne.
Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta lisätään siihen sitten vielä että irl kertoo enemmän kuin yli tuhat kuvaa. Ja niillä voi olla "isojakin" eroja.

Se perimmäinen punainen lanka katosi tai katkesi kesken äskeisen kirjoituksen :D
Mutta ei se mitään...

Yksi mies menetti taas mahdollisuutensa. Olin jo ylentänyt sen takasin ja jopa tallentanut numeron puhelimeen. Mutta nyt olen taas poistanut sen, ja poistanut samalla kaikki sen lähettämät viestit puhelimestani. Eli koko mies on deletoitu mun kännykästä.
Kyse on miehestä josta järki sanoo älä. Mutta joskus tunteet (ja halut) on vahvempia ja ne sanoo kyllä!
Olen ollu pariin otteeseen todella lähellä sortuakseni taas siihen. Mutta (onneksi?) juuri ennen sortumistani mies kyllästyy "vonkailuun". Ei se tiedäkään miten lähellä on joskus ollut kun onkin luovuttanut. Ehkä hyvä vain. Ei meillä ole yhteistä tulevaisuutta. En usko. Hetken hupi taasen. En usko että sekään olisi sen arvoista. Alkaisin vain tuntemaan itseni halvaksi.
Joten parasta on antaa olla!
Jatkaa elämää. Ilman herra X.ää.

Harmittaa kun en voi nyt skannata. Eilisessä Turun sanomissa oli aika tänne sopiva sarjis Touhulan perheessä:
Perheen tytär on tietokoneella kun isä Touhula tulee paikalle ja kysyy: "Mitä sinä teet, kulta?"
Tytär kirjoittaa koneella ja vastaa: "Kirjoitan blogia omasta elämästäni." Isä kurottautuu katsomaan.
Tytär peittää näytön käsillään ja parkaisee: "Isä! Ole kiltti! Älä katso! Tämä on yksityistä!"

Hassun totta kyllä. En itsekään haluaisi että tuttuni lukisivat tätä, varsinkaan siten että tunnistaa munt. Mutta silti pidän ja päivitän blogiani netissä.
Nettipäivistä olen jo vuodesta... 2004 lokakuussako tukarille olen rekisteröitynyt? Näitä pitää niin yksityisinä, vaikka todellisuudessa ja periaatteessa kuka vain pääsee näitä lukemaan. Mutta ehkä jutun juju onkin juuri siinä. Sekoittuu massaan niin hyvin. Julkista yksityisyyttä.