Mä yritän, yritän niin kovasti etten jäisi paikoilleen. Mut tuntuu vain siltä että useimmiten se ei auta.
Ei ole väliä kuinka paljon yrittää, aina löytää itsensä silti sieltä pohjalta.
Jos ei oma taitamattomuus tai voimattomuus sinne aja, niin ihmisten ennakkoluulot saatuaan selville historiaani. Aliarvioiminen ja -arvostaminen.

Hain kouluun viime vuonna. Sellaiseen johon kaikki sanoo mun sopivan. Sellaiseen johon itsekin ihan tosissani halusin.
Sain hyviä tuloksia testeistä. Matemaattiset testit, luetun ymmärtäminen, ne kaikki oli yli keskiverron alalle hakeneista.
MUTTA. Vaikka olisi millaset paperit tai millaset tulokset, en pääsisi sinne. Siinä tuli ilmi ne muutamat taikasanat. Masennus, panikointi. Ahdistus. Vaikkei siellä niistä näkyny jälkeäkään, ja sanoin että ne on takana (voin silloin todella hyvin), ne asiat silti vaikuttaa TODELLA PALJON. Miten voi yrittää parantua, miten voi koittaa elää normaalia elämää ja saada siitä kuuluisasta normaalista elämästä kiinni jos kukaan ei anna tehdä niin!?! Kuinka kauan sitä aina vain jaksaa yrittää ja yrittää. Aina nousta takaisin pinnalle, kun muut lyö aina lokaan??

Mulla oli isoja suunnitelmia. Olin onnellinen ja iloissani kun ajattelin että nyt tämä sirpaleinen elämä vihdoinkin menee johonkin ruotuun. Se etten päässyt kouluun mihin hain, oli kylmä isku vasten kasvoja. Alkoi alamäki. Suunnitelmat levisi käsiin ja hautautui tomuun. Ahdistuin.
Moni voisi sanoa että ei se mitään, että ensi vuonna voi taas hakea. MUTTA. Se ei ole niin yksinkertaista. Olen kuitenkin jo tämän ikäinen ilman ammatillista koulutusta. Vuosi on pitkä aika.
Masennuin totaalisesti.
Olin todella lähellä hakea sairaslomaa, mutten hakenutkaan. Menin takaisin terapiaan melkein vuoden tauon jälkeen.

Tiedän, että moni voi ajatella, että miten olisin koulussa pärjännyt "jos en osaa ottaa vastaan vastoinkäymisiä". Asia ei ole niin, ja tuo ajattelu on väärin, jos joku niin tekee. Elämäni on ollut ruusunpiikeillä "tanssimista". Kaikkea pahaa on takana. Ja koitan rakentaa elämääni ehyeksi. Mutta annetaanko mun tehdä niin?
Joskus vain väsyy niin totaalisesti siihen, että yrittää ja yrittää. Mutta aina kaadetaan likaa niskaan. Ihan oikeasti. Mä en vaan jaksaisi sitä enää!
Joskus on itessäänkin kestämistä. En aina jaksa itseäni, sitä millanen olen ja miten elämäni on mennyt. On vaikeaa hyväksyä sitä, että elämä on menny tälläseksi.
Siihen päälle vielä muiden arviot, aliarvioinnit jne. Mä en tiedä, kuinka kauan enää jaksan yrittää. Kuinka kauan vielä jaksan kurkottaa, kun on tunne etten ikinä ikinä tule yltämään sinne.

Mä löysin koulun minne haluan. Tänään juuri netistä ilokseni ja riemukseni löysin tiedon että eräs unelma-ammattiini johtava koulutus onkin suht lähellä, eikä monien satojen kilometrien päässä. Olin todella onnellinen ja innostunut. -Hetken!
Sitten paloi mieleen miten viime vuonna kävi. Masennuin. Ja nyt pelkään.
Pelkään että innostun liikaa, ja sitten käykin niin että en pääse sinne. Pidän todella pienenä mahdollisuutena sitä että pääsisin sinne. Ei sellasta voisi sattua mun kohdalleni. Miten se olisi mahdollista muka?? Ei mulle tapahdu mitään hyvää ikinä, päin vastoin.
Se olisi jotain niin... Uskomatonta jos pääsisin sinne. Ihan oikeasti.
Mä yritän ja yritän. Tuottaako se ikinä mitään tulosta?

Mua pelottaa jo ensi kesä. Varsinkin syksy. Silloin on tiedossa taas romahdus, jos en pääse mihinkään kouluun.
En tiedä mitä teen jos niin käy. Pidän sitä niin tärkeänä. Miksei mun anneta näyttää että munsta on siihen? Miksei mulle anneta mahdollisuutta...

Mä tiedän vain sen, että niin kovin kauaa en enää jaksa tätä. En jaksa... Antakaa mun näyttää mihin pystyn. Olkaa niin kilttejä. Älkää aliarvioiko ja olko ennakkoluuloisia. Pyydän.