On kylmä. Tyhjää. Ei ole mitään, enkä ole mitään.

Mietityttää taas tämä koko elämä ja tilanne. Miten olenkaan voinu ajautua tälläseen, miksi munsta on tällänen tullut. Miksei voi kouluttautua, miksei voi viettää aikaa ystävien kanssa, tavata joku ihana ihminen johon rakastua. MIKSEI MIKÄÄN TUNNU NORMAALILTA TÄSÄ HELVETIN ELÄMÄSSÄNI!!??!!??

Nyhjään kotona, enkä saa aikaseksi mitään. Päivä toisen perään.
Niillä harvoilla kerroilla kun pyydetään baariin, jänistän. Halua olisi mennä, mutta pelottaa liikaa. Mitä? Sitä että tulee ahdistus. Sitä että saa paniikkikohtauksen eikä pääse turvaan. Sitä että ei hallitse sitä uutta tilannetta.
Ja myös sitä että jään yksin. Jäisin seinäkukkaseksi, kenenkään huomaamatta. Tekohymy kasvoilla, jotta muut mahdolliset jotka huomaa munt, ei huomaa että on paha olla. Jotta kaverit eivät pilaa iltaansa sillä että voin huonosti tai en viihdy.

En halua olla tälläinen. Ei munsta tälläistä pitänyt tulla!!!

Joskus tuntuu että yhtä hyvin voisin olla olematta. Mitä elämää tämä muka on. Nautin ja iloitsen muiden puolesta. Seuraan muiden elämää.
Missä se mun oma elämä on? Mihin se on hävinnyt?
Villieläimen sulkiessa häkkiin, ajan kanssa sen silmät sammuu.
Onkohan mun silmät jo sammuneet?
Ja vielä tärkeämpi kysymys, jos on, voiko niitä vielä jokin saada syttymään?