Jos joku tietää mistä voi ostaa energiaa, kerrohan mullekin!
Taas on niin saamaton ja voimaton olo kuin melkein vain olla voi. Aamulla iski tympeys kun kello soi, ja käänsin vain kylkeäni vaikka olisi pitänyt nousta. Huomenna on jo pakko nousta ajoissa ja lähteä liikenteeseen, käymään siellä työkkärissä että saisi tämän asian jotenkin nyt edes etenemään.

Omasta mielestä on moni asia kiinni. Ihmisillä on kaikenlaisia sairauksia jotka rajoittaa jokapäiväistä elämää. Mun rajoittajani elää mun pääni sisällä ja sulkee munt omaan pieneen maailmaani missä pienet asiat tuntuu isoilta. Muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan miten vaikeaa olisi joskus lähteä esimerkiksi ulko-ovesta ulos! Että sydän hakkaisi miljoonaa kun vie koiraa lenkille. Että en kykenisi enää liikkumaan niin kuin ennen.
Ei sitä voi ymmärtää, ellei ole itse kokenut.
Pitäisi vain unohtaa tuo paniikki. Mutta se on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Ja ihmisen alitajunta on kavala.
En aina jaksaisi tätä elämää. Olen pettynyt itseeni. Siihen mitä olen. Tai oikeammin siihen mitä EN ole. Mietin miksi mun pitää olla tälläinen. Kaikki yksinkertaset asiat niin vaikeita.
Asenteesta on paljon kiinni, tän panikoinnin kanssa. Viime aikoina olen vain halunnut ja tyytynyt pakenemaan sitä. Tiedän ettei se ole se oikea tapa, mutta en ole jaksanut muutakaan. Muistan joskus kirjoittaneeni vanhaan päivikseeni jotain sen tapaista että en ala enää mennä panikoinnin ehdoilla. Elän elämääni ja menen menoja, panikointi tulkoon perässä jos pystyy. Mistä nyt saisin sitä voimaa ja itsevarmuutta?! Toisaalta kokemus panikoinnista auttaa. Toisaalta se ei auta, koska se lannistaa. Lannistaa tieto siitä että taas se on iskenyt. Rankimpia aikoja onkin ehkä juuri ne kun on saanut paniikkikohtauksen pitkän ajan jälkeen. Kun on luullut että ne olisi jo historiaa. Silloin vedetään maa jalkojen alta, ja tuntuu kuin putoisit taas lähtöpisteeseen.
Näin on käynyt jo muutaman kerran mulle.

Mä en ole varma kuinka kauan jaksan enää yrittää. Aina yrittää ja tavallaan "aloittaa alusta" voimiaan kooten jotta saisi taas elämästä kiinni. En tiedä kuinka monta pudotusta enää jaksan, koska tulee se pudotus mistä en jaksa enää nousta ylös.

I tried so hard and got so far,
in the end,
It doesn't even matter,
I had to fall,
to lose it all,
in the end,
It doesn't even matter

(Linkin Park ~ In The End)

Olen myös pettynyt siihen miten huonosti olen nyt pitänyt itestäni huolta fyysisesti. Ja siihen että olen syönyt liikaa vääränlaisia syömisiä. Pidin siitä millainen olin vielä jokin aika sitten. Hoikempi. Nyt on taas... Soimaan itseäni siitä. En kuitenkaan enää ikinä ikinä ikinä mene siihen mitä joskus on ollut. Syömättömyyttä. Joskus kyllä tekisi mieli, mutta taistelen niitä asioita vastaan. Koitan elää terveellisesti. Ei enää sellaista. Ei koskaan. Toivon!
Olen menneisyydessä piilottanut ruokaa. Heittänyt ruokaa suoraan kaapista roskiin jotta näyttäisi siltä että olisin syönyt. Valehdellut että olen syönyt ruokaa koulussa vaikken olisikaan välttääkseni kotona syömisen. Tuntenut syyllisyyttä siitä että syön. Ahminut, jonka seurauksena ollut syömättömyyttä. Aina ennen tärkeitä menoja harrastin syömättömyyttä, jotta olisin sinä erityisenä päivänä mahdollisimman laiha ja hyvännäköinen. Se toi itseluottamusta, jos en olisi tehnyt niin olisin ahdistunut.
Olen koittanut oksentaa, mutta en (Luojan kiitos!) onnistunut siinä. Tuntui niin helpolta että voisi syödä mitä haluaa, ja oksentaa. Hmmh. En todellakaan suosittele sitä kenellekään. Sellaisella voi olla todella vakavat seuraukset! Olen onnellinen etten itse onnistunut siinä ja lähtenyt sille tielle.

Moni noista asioista on tapahtunut enimmäkseen ala-asteella (mutta kyllä myöhemminkin). Silloin harrastin paljon syömättömyyttä. Aina jos tuli riita vanhempien kanssa tmv. olin syömättä. Näin jälkeen päin ajatellen se varmaan johtui siitä kun se syöminen oli se ainoa asia jota pystyin itse hallitsemaan.

Nykyisin ei ole enää niin pahaa kuin mitä on ollut. Olen tässä välimaastossa ajelehtija. En sanoisi olevani siltä saralta terve, mutta... En oikein luokittele itseäni aina myöskään niin sairaaksikaan. Palstoilla joissa on muita syömishäiriöisiä, tunnen olevani useinkin liian terve sinne. Paitsi huonoina kausina.
Mulla kesti aika kauan totuttautua sellaseen että syö joka päivä lämpimän ruoan. Ihan joka päivä niin ei kyllä tapahdukaan, mutta todella usein kuitenkin. Myös sellainen tunne kuin nälkä tuntuu taas olevan löytänyt munt. Se oli kauan aikaa kadoksissa, todella kauan.

Mulla kulkee syömishäiriö, masennus, panikointi ja ahdistus käsikädessä ruokkien toisiaan. Ei yhtä ilman toista, ei toista ilman kolmatta jne. Näin se menee.