Mä otan liikaa vastaan kaikkea. Liian monesti käännän toisenkin posken, kun pitäisi kääntää selkänsä.

Muutaman päivän lepo tekisi ehkä ihan hyvää. Stressaan liikaa, mietin liikaa. Stressaan jo poissaolojakin. Huoh. En jaksa en!
Ahistaa. Mikä taasen syöttää panikointia.
Välillä ajattelen että en menekään huomenna töihin, vaan suoraan lääkärille pyytämään sairista. Toisaalta taasen ajattelen, että huomisen päivän vielä jaksan. Jotenkin... Jotenkin sellanen olo että luonne ei oikein anna periksi... Ei halua antaa periksi. Ei halua näyttää sitä että on heikko. Ei halua.

Olen nähny nyt paljon unia... Menneestä. Tai ainakin menneistä ihmisistä. Jotenkin outoa.
Yksi yö näin unta missä olin perheen kanssa. Sen perheen kanssa, joka tulee mieleen kun ajattelen lapsuutta. Oli outoa nähdä sellaista unta. Missä me kaikki oltiin. Ja vielä autossa, menossa jonnekin. Kuin vanhaan aikaan... Mietin, koskakohan ollaan viimisen kerran niin oltu kaikki yhdessä. En muista. Liian pitkä aika. Liian sirpaleista, jotta löytäisin sieltä seasta jotain ehjää.
Olen nähnyt unta myös vanhoista, ala-asteen aikaisista luokkakavereista. Ainakin kahdella eri yöllä. Ex-poikaystäväni on jotenkin myös ängennyt itsensä kahtena eri yönä uniini. Miksi näen näin paljon unia kaikesta vanhasta??
Viime yönä näin unta myös koirastani. En muista enää kunnolla. Ja oli epäselviä jotkin asiat siinä. Mutta ainakin sille tapahtui jotain. Olin tehnyt huonon päätöksen. Olin tehny päätöksen, mitä kaduin. Minkä luulin olevan oikein, mutta ei ollutkaan.
Olin vieny sen jonnekin pois. Lopetettavaksi? Muistan parhaiten vain sen tunteen, miten kaduin sitä. Ja olin surullinen. Se ettei mulla enää ollu sitä, tuntui todella todelliselta. Aamulla herätessä ei voinut kuin huokaista helpotuksesta että se oli unta.
Unessa sain koiran vielä jotenkin takaisin. Mutta se ei ollut enää se sama. Sille oltiin jo tehty jotain, eikä se koskaan enää ois sellanen mitä oli.
Sekavaa. Ei muista kunnolla...
Ihmeellisiä unia.
Mitäköhän unikirja kertoisi noista unista?

Vaikka on olo ollu vähän voimaton, ja ei oikein mitään kiinnostaisi tai haluaisi tehdä, niin silti olen kuitenkin jo kaksi kesätyöhakemusta saanut lähetetyksi. En tiedä koska olisin edes uhrannut ajatuksiani jollekin kesätyölle tammikuussa! Nyt on kuitenkin kaksi hakemusta jo lähtenyt. Ja lisää varmaan lähtee, sitä mukaa kuin niitä hakuja alkaa enemmän tulla. Toista kun kirjoitin, niin tuli aika sellanen olo että voisin ihan hyvin päästäkin sinne! Mutta turhaa toiveitten elättelyä se varmaan taas vain on. Olen niin huonossa asemassa hakijana. Ihan pohjamudissa. Mulla voi olla jotain mahdollisuuksia jos hakijoita on todella todella vähän. Mutta harvemmissa paikoissa niin on. Joskus tuntuu niin turhilta noi hakemukset. Mun hakemukset ei ole mitään, ei siis tosiaan mitään, verrattuna muiden.
Roikun taas kahleissa, yrittäen kurkottaa jonnekin mitä en koskaan saavuta.