Eilen ajattelin, että ainakaan tänään en tulisi nettiin ollenkaan. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan, ja oikeastaan ollaan oltu jo kauemman aikaa.

Ehkä huomenna on se päivä, jolloin kone saa pysyä kiinni. Tai ainakin itse pois koneen ääreltä.
Pitäisi yrittää herätä aiemmin. Taas unirytmi mennyt sen verran sekasin, etä tänäänkin heräsin joskus yhden aikaan päivällä. Kieltämättä aika nopeasti päivät menee ohitse kun heräilee vasta noin myöhään.
Näin taas unta. Toisessa oli säpinää vanhan luokkalaiseni, VV:n, kanssa. Ja toisella kertaa K:n kanssa.
Uneen tuli jostain yhdessä vaiheessa myös siskoni, sekä yksi vanha kaverini. Oli ainakin toinen kerta jo kun vanha kaverini tuli uneeni, eikä se ollut ollenkaan mukavassa osassa siinä. Oli aika ilkeä.
Outoa on myös, että monet uneni tuntuu ainakin jossain vaiheessa liittyvän tai sijoittuvan vanhaan kotiini. Lapsuudenkotiini. Siellä viime yönäkin seikkailin. Koitin pitää vanhaa kaveriani ulkona, kun koitti väkisin änkeä sisään eikä ovi tietenkään pysynyt lukossa. Kuinkas muutenkaan.
tätä menoa pitäisi tehdä oma kategoria noille unille. Niitä tuntuu taas olevan niin paljon, monessa kirjoituksessani olen puhunut unistani.
Täällä en viitsi niin kauhean yksityiskohtaisesti kertoa niitä, koska usein kyseessä on ihmisiä jotka ovat ihan oikeasti olemassa. Voisi olla mielenkiintoista kirjoittaa niitä yksityiskohtineen itselleen ylös jonnekin. No, mun tuurilla heti ku aloittaisin sen projektin, niin unien näkeminen tyssäisi siihen.

Nyt on vähän taas sellasta että unimaailmassa olisi kivempaa kuin tässä oikeassa.
Aamulla olisin yhdessä vaiheessa 9 aikoihin voinut nousta ja sekunnin ajan se kävikin mielessä, kunnes laitoin peittoa paremmin päälleni. Tahdoin takasin maailmaan, jossa oli hyvä olla.
Vaikka jotkin kohdat unissa onkin välillä ei niin kivoja, niin on kuitenkin niitäkin kohtia kun on hyvä olla, ja tuntee että joku välittää. Sitä kaipaisin ihan oikeassakin maailmassa. Tunnetta että joku ihan oikeasti välittäisi. :'(

Ala-asteella muistan olleen sellasen kausi, kun en muuta tehnytkään ku nukkusin. Pakenin oikeaa mailmaa ja pahaa oloa uniin. Tein silloin varmaan jonkin nukkumisen uuden ennätyksen. Niin paljon nukuin, eikä silti silloin vielä ollut univaikeuksia öisin.

En tule ikinä ymmärtämään sitä että miksi en ala-asteella saanut apua. Ja tuskin tulen ikinä kokonaan lopettamaan siitä puhumista ja sen vatvomista. Huoh.
Se vain painaa niin mieltä. En todellakaan ymmärrä. En ymmärrä!
Kun mietin nyt vanhempana, että jos törmäisin sellaiseen lapseen millainen itse olin. Olisin todella huolestunut, ja yrittäisin auttaa. Vaikka olisi ihan ventovieras. Ihan oikeasti. Jos tietäisin edes vähän mitä se lapsi ajattelee ja tuntee. Ei sellaista voisi vain sivusta katsoa.
Yksi ihminen olisi voinut auttaa mua. Mutta tarjous hylättiin. Vanhempani hylkäsi sen. Koska eihän hänen tyttärellään ole mitään vikana.
Myöhemmin. Siskoni sanoi sille että olen masentunut. Kun olin puhunut siskoni kanssa, ja sovittu niin. Siskoni halusi auttaa mua. Mutta ei kilometrien päästä oikein osannut. Joten luvallani sanoi siitä. Vanhempani tyytyi vain kysymään, että olenko masentunut.
En muista mitä vastasin. Koin sen ahdistavana, joten tuskin mitään myöntävää vastausta ainakaan sanoin. Se jäi siihen. Myöhemmin kun juttelin siskoni kanssa. Hän ihmetteli kun kävi ilmi ettei asiaani oltukaan silloin puututtu. Sain apua vasta itse sitä hain. Eli todellakin liian myöhään. Silloin oli jo sellainen tilanne, että en yksinkertasesti jaksanut enää mitään. Ja paniikkikohtaukset oli tullu useammin.
Kesti 6-7 vuotta ennen kuin sain apua. Koko sen ajan....

Katkeruus. Paistaa kirjoituksistani. Kysymyksiä pyörii päässä. Miksi mua ei autettu aiemmin. Miksi piti odottaa niin kauan saadakseni apua. Miksi munsta ei välitetä!?!
Tiedän että jollain tasolla välitetään. Mutta miksi sitten... Miksi mun annettiin niin paljon kärsiä. Miksi piti odottaa niin kauan että sain apua. Niin monta vuotta. Näitä sirpaleita ei niin helposti vain kootakaan.

Välillä tuntuu että olen menetetty tapaus. Niin moni asia on jo mennyt pieleen. Niin monen asian olisin suonut menevän eri tavalla. Ja niin olisi mennytkin, jos olisin vain ollut terve.
Olen pudonnut elämän kelkasta. Sisimmissäni olen jotain ihan muuta kuin mitä nyt oikeasti olen. Sairaus on tehnyt munsta erilaisen. Pilannut monta asiaa.
Vielä jaksan yrittää. Jatkaa tätä matkaa. Kohti sitä elämää mitä oikeasti haluan, kohti sitä minää mikä oikeasti koen olevani sairauden usvan läpi.
Mutta mä en tiedä, en ihan oikeasti tiedä, kuinka kauan vielä jaksa yrittää.

Ahdistus on taas lisääntynyt. Koiran kanssa ulos mennessä taas hississä jo sydän löi eilenkin todella kovaa.
Paniikkikohtauksia on ollut. Iso ja pienempiä aheja.
Se isompi oli taas sellainen mitä vihaan. Sydän hakkaa julmetusti ja tulee tunne että haluaa vain pois. Äkkiä kotiin, ja koska tiedostaa sen ettei se nyt niin äkkiä vain käykään niin pelko kasvaa.
Vaikka koitin saada itseäni rentoutumaan, silti se yltyi.
Lopulta meni kasvot tunnottomiksi. Kun puhuin, kuulin ääneni mutta en tuntenut sitä että puhuisin. En tuntenut suuni liikkeitä enkä kieltä.
Se on se tunne, mitä vihaan (ja pelkään) eniten. Tunnottomuus. Se on niin pelottavaa. Ja inhottava tunne.

Olen vasta viimisen vuoden, parin aikana saanut sellaista informaatiota mitä olisin tarvinnut jo aiemmin. Ja mitä olisi hyvä kertoa kaikille panikoijille.
Nimittäin se että mistä eri oireet johtuvat.
Moni oire lähtee siitä että huomaamattaan ei hengitä kunnolla. Joko hengitys hidastuu huomattavasti tai sitten hengittää liian pinnallisesti. Siitä alkaa sydän hakkaamaan, koska sydämelle tulee hätä.
Juuri tuo itseni eniten inhoama oirekin johtuu juuri hengittämisestä. Veressä on liian vähän happea vai mitä se oli.
Silloinkin kun ihminen hukkuu, niin huulet sinertyy hapen puutteesta. Panikoinnissa kun alkaa mennä kasvot tunnottomiksi, on kyse ihan samasta.
Syksyllä löysin netistä jotain hengitysharjoituksia. Palleahengitys jne. Se on aika hyödyllinen. Auttaa rentoutumaan. Ja kun sitä kuulema tarpeeksi usein tekee niin se auttaa sit yleisestikin.
Syksyllä ajattelin mielessäni, että empä olisi koskaan ajatellut että pitäisi joskus opetella hengittämään.
Voisin oikeastaan laittaa sen linkin tai jonkin muun samanlaisen linkin tänne josain vaiheessa.

Näin kauan kesti, mutta nyt olen sitten minäkin alkanut katsoa sellaista kuin Weed ja suunnitellut ostavani dvd-kokoelman minkä uskon josain vaiheessa ilmestyvän suomessakin.
Olen Eilisestä lähtien katsonut YouTubessa noita jaksoja. Englanninkielisen tekstein. Vaikka en olekaan kielissä hyvä, aika hyvin olen kuitenkin ymmärtänyt. Pitäisi varmaan useammin katsoa jotain misä on englanninkielinen teksitys.
Nyt on katsottuna 5 ensimmäistä episodia.
Jaksoja ja erilaisia musiikkivideoita löytyy tuolta aika paljon ja eri käyttäjien tekeminä ja lisääminä. Ensin hain niitä vain jaksojen perusteella, mutta nyt tänään olen katsonut niitä käyttäjän perusteella.
Täältä siis löytyy Weed. Linkki. Episodit 1-8.
Hopeanuoltakaan ei voi sanoa ihan lastenohjelmaksi, mutta Weed on mun mielestä Hopeanuolta rajumpi. Hopeanuolesta on julkaistu se lapsille sopiva versio kuin myös se leikkaamaton. Olen nähny sen leikkaamattoman, ja silti sanon että Weed on rajumpi. Näytetään jotenkin niin paljon enemmän sellasta... Verta ja koirien kuolemaa. Huh.
(Blogia aloittaessani en olisi uskonut kirjoittavani Hopeanuolesta tai/ja Weedistä tänne :D )