...Koskaan ei voi tietää mitä huomenna tapahtuu, mitä tuleman pitää, enköhän ole siihen jo hieman tottunutkin, mutta aina se on vaan ihan yhtä rankkaa ellei rankempaakin.
Juuri kun ajattelee kaiken olevan hyvin, on iloinen ja onnellinen ja vaikka mitä, niin musta pilvi peittää synkkyydellään kaiken alleen. Niinhän se aina menee.
Kerroin sulle viime kirjeessäni paniikkihäiriöstäni. Voi että miten vihaankaan sitä. Nyt se on kyllä jo paljon parempi...mutta todella rankkaa on välillä ollut, eikä tulevaisuudessakaan elämä varmaan mitään ruusuilla tanssimista ole.
Mä ns. seurustelen ja se oloani on pahentanut onkin kun mieheni ei oikein tunnu ymmärtävän sairauttani. Kaikenmoisia ongelmia ollut. Noin viikko sitten sain paniikkikohtauksen pitkästä aikaa. Se johtui liiasta väsymyksestä, mutta säikähdin kuitenkin koska luulin niiden olevan kohdallani jo menneisyyttä.
...Mulle tuli huono olo. Hallitsin sitä kyllä paremmin kuin ennen, mut säikähdin ja halusin kotiin.
Näin taas tämä ikuinen epäonnistuja meni ja pilasi kaiken. Mieheni suuttui, sanoi ettei meidän kannata olla yhdessä, itse itkin koko illan ja yön. Edellinen päivä oli ollu mitä ihanin. Oltiin tehty yhdessä ruokaa ja vietetty kahdestaan aikaa. Olin täysin unohtanut sairauteni...luulin asioiden lähtevän nyt parempaan päin.
Kuitenkin sairauteni muistutti mua olemassaolostaan. Silloin meni maa jalkojeni alta. En enää tienny mitä tekisin. Ajattelin etten koskaan voisi elää normaalia elämää.
Mä rukoilin voimia, ja sain sitä.
Seuraavana päivänä menin mieheni luokse kuten oltiin sovittu. Molemmat oltiin pikkasen vaisuja, mut muuten oli kuin eilen ei ois mitään tapahtunutkaan.
Mä olin itkeny katkerasti kun en voinu elää normaalia elämää, mut saatuani voimia mietin et mikä estää!?!
Päätin et elän normaalisti, sairauteni roikkukoon kannoilla jos jaksaa!!! :)=

(osa/osia vanhasta kirjeestä joka ei koskaan lähtenyt vastaanottajalle. joka muuten taisi olla ginny ellen aivan erehdy?)