Tietty siinä kiire tuli, kun aamulla olin sängyssä viivytellyt. Tosin ehkä oli toisaalta ihan hyvä vain ettei sitä aikaa ainakaan liikaa ollut. Ei ollut tilaisuutta ainakaan alkaa liikoja miettimään.
Koko jutusta teki vielä ahdistavamman se, kun panikointi on nyt ollut vähän... En sanois että pahimmillaan, muttei kyllä kauhean lievälläkään liekillä. Ulkona alkaa helposti ahdistamaan, on taas ollut taukoa kun ei koirankaan kanssa ole voinu tehdä niin pitkiä lenkkejä mitä ollaan joskus harrastettu. Se saa myös aikaseks huonon omantunnon. Välillä ihan tosissani mietin, että tolla koiralla olisi paremmat oltavat jonkun muun kuin mun luona. Mutta en mä usko että koskaan raaskisin siitä luopuakaan. Se ois liian iso pala mun nieltäväksi. En pystyis en.
Matkaa ei onneksi niin kauhean paljon ollut, mutta kuitenkin tarpeeksi mulle. Ainakin tänään ja tässä tilanteessa.
Yhdessä kohtaa alkoi vähän ahistamaan, kun kävelin. Koitin sysätä sitä pois, mutta vähän ajan päästä se vähän koveni ja alkoi muistuttaa lievää panic. Siinä vaiheessa kävi mielessä lääke. Aloin vähän hermostumaan siitä että saankohan itseni rentoutumaan kun menen sinne. Ajattelin että jos pitää ottaa lääkettä niin parempi ottaa ennen kuin menee sinne, kuin että alkaisi sielä ottamaan. Hapuilin jo sormillani laukussa olevaa lääkettäni, mutten ottanut sitä edes laukusta pois.
Hidastin vauhtia (olin lisäks kävelly vielä kai aika kovin) ja koitin ja annoin itteni vähän rauhoittua. Olo helpottui pikkasen, mutta jännitystä oli kyllä.
Kun pääsin paikalle, olo oli jo erilainen. Kuten niin monessa muussakin asiassa, se matka jännittää enemmän kuin itse päämäärä. Mulla on sama juttu siinä kun pitää soittaa jonnekin. Soittaminen jännittää paljon, mutta puhelimessa olen taas ihan erilainen. Nyt olin kyl vieläkin vähän sellanen en täysin oma itseni siellä ollessa, mutta aika hyvin kuitenkin hallitsin sen tilanteen.Otin sellasen ns. virallisen roolin.
Sieltä lähtiessä mulla oli todella hyvä fiilis. Sopivan harjoittelupaikan löytymisen lisäksi mieltä ilahdutti se sisäinen tieto että oli selvinnyt ilman kummempaa panikointia. Loppupäivä menikin aika hyvissä fiiliksissä. Pikkasen väsy olo alkaa nyt olla, mutta ihan hyvillä mielin vieläkin. En tiedä koska olisi viimeksi ollut yhtä hyvä olo kuin tänään. Sellanen kun tuntuu olevan taas niin harvinaista mulle. Huoh.
Valehtelisin jos väittäisin etten ois koskaan katkera. Sitä mä olen. Enkä tiedä voinko tietyllä tavalla päästä siitä koskaan eroon. Katkera, monesta asiasta. Koitan vain olla sen kummemmin niitä miettimättä, mutta ei voi mitään kun aina välillä kaikki ne asiat tulee taas mieleen. Niin paljon salattuja tunteita ja ajatuksia. Välillä tuntuu ettei niitä jaksa enää, että on ihan loppu ja täynnä kaikkea. Kaikkea mahdollista.
On vihainen itselleen, siksi mitä on tehnyt tai antanu itelleen tehdä. Katkera tai vihainen muille, koska ovat kohdelleet huonosti tai eivät ole huomanneet pinnan alla vellovaa pahaa oloa.
Toisaalta olen niin lopen kyllästynyt miettimään noita asioita jo. Ihmiset on muuttuneet, enkä halua läheisiä ajatella sellasina mitä ne on joskus ollu. Silloin mitä on tehnyt väärin tai mitä ei ole tehnyt. Mennyttä ei takasin saa...
Haluisin vain päästää irti kaikesta, olla vihdoinkin se NORMAALI...!
Kommentit